Tänään taas tämä hullunmylly jatkui entisellään. En ole yhtään sen virkeämpi kuin eilenkään, ehkä hieman iloisempi, mutta ainakin yhtä väsynyt! Iloisuuteni johtuu varmaan siitä, että tänään mieheni oli kotona koko päivän, jakamassa kanssani tätä ihanaa perhearkea hih, eli tänään ei mamman tarvinut yksinään juosta ja säntäillä Kirpun perässä. Kyllä se on ihanaa kun on toinen aikuinen seurana, sitä jaksaakin paremmin. Olisipa aina viikonloppu!

Kaikilla vaan ei ole mahdollisuutta jakaa tätä arkea toisen aikuisen kanssa. Harmi sinänsä, sillä siitäkin oppii. Sekin on eräänlainen laji itsessään. Taitolaji, miten jaksat ja pärjäät siinä risitiriitojen, uhmakiukkujen ja arjen tehvävissä ilman, että päädytte kumppanisi kanssa ilmiriitaan siitä, kumpi tuli ensin Muna vai Kana. Onko sillä sitten liiemmin sen enempää merkitystä, että kumpi on oikeassa. Pääasia on se, että päästään yhteisymmärykseen ja on samanlaiset säännöt, joita noudatetaan. Siinä sitä oppii yhdessä kumppaninsa kanssa, uudenlaisia keinoja ja toimintatapoja päättää yhteisistä asioista. Kädenvääntöä on sekin, että pääsee yhteisymmärykseen lastenkasvatuksesta, kotitöiden tekemisestä ja muista arjenmenoista. Se kuitenkin tuo tuloksia. Mukavan yhteisen elämän. Ei kaikesta aina tarvitse olla samaa mieltä, kunhan pelisäännöistä pidetään kiinni.

Lapsetkin siinä sivussa oppivat monelaisia asioita, pelkästään katsomalla ja kuuntelemalla vanhempiaan. Oppivat, että täytyy ajatella muitakin, ettei aina voi tehdä niinkuin itse haluaa. Toisen tunteiden huomioonottamista. Neuvottelemisen taidon. Syödäänkö ensin vai mennäänkö ensin käymään pihalla? Tässä vaiheessa, voi tulla pientä kränää, jos äiti sanoo, että ensin syödään, kun taas isä sanoo, että lähdetäänpä ulos. Tällaiset asiat on siksi hyvä sopia etukäteen. Yhteiset pelisäännöt! Lapset oppivat myös yhteishenkeä, kuuntelemaan ja puhumaan.

Tässä oli taannoin puhetta televisiossa ja lehdissä siitä, että onko lapsen parempi olla kotona vaiko päivähoidossa. Mielestäni asia ei ole niin yksiselitteinen, että jompikumpi paikka olisi vain ja ainoastaan se oikea paikka. Kyllä ne lapset tietenkin haluavat olla vanhempiensa lähellä, mahdollisimman kauan, mutta ei se heitä vanhemmistaan erota, jos he päivähoitoon menevät. Siellä lapset oppivat näitä samaisia asioita, joista tuossa jo aikaisemmin mainitsinkin. Yhteisiä pelisääntöjä, sosiaalisiataitoja ja kommunikointia. Aivan samalla tavalla kuin kotonakin, äidin ja isän kanssa neuvotellessa ja leikkiessä. Koti on tietenkin se turvallinen paikka harjoittaa näitä taitoja, mutta jossain vaiheessahan sitä on myös kouluun lähdettävä ja siellä niitä taitoja tarvitaan, menestyäkseen koulussa sekä ihmissuhteissa.  Kumpikin mielestäni ovat lapsen edun mukaisia paikkoja.

Minulla ei ole kiire työelämään tai opiskelemaan. Ensi elokuussa loppuu vanhempainvapaani, mutta aion sen jälkeen jäädä kotiin lasteni kanssa. Olin aluksi halukas lähtemään töihin hankkimaan lisätienestejä. Sitä rahaa, kun ei kuitenkaan ole käytettävissä, kuin hyvin rajallinen määrä kuukaudessa. Perustelin halukkuuttani sillä, että haluaisin antaa lapsilleni myös jotain kivaa, lahjojen muodossa. Toki itseäni ajatellen myös, olisihan se kiva äidinkin saada uutta ilmettä ja ehkä kotiakin olisi kiva sisustaa. Silti rahkeeni eivät riitä siihen, että veisin jo syksyllä yhdeksänkuisen Myttyni päivähoitoon. Muistan kuinka pieni ja avuton Kirppu oli sen ikäisenä ja huono omatunto kouraisi sydäntäni epämukavasti. Minulla ei ole työpaikkaa eikä opiskelupaikkaa. Olen vasta nuori, kyllä minä ehdin sinne aikuisten maailmaan myöhemminkin. Lapset ovat pieniä niin muutaman hetken ajan, hekin matkalla aikuisuuteen. Miksen siis olisi heidän kanssaan ja nauttisi heidän lapsuudestaan, itsekin omaa lapsuuttani vaalien ja muistaen. Näin minä päätin. Joten työt ja koulu saa vielä jäädä odottamaan!

Tämä tuntuu ihanalta mahdollisuudelta. Joillakin ei ole tätä mahdollisuutta, heidän on mentävä takaisin töihin vanhempainvapaan jälkeen tai jäädä kenties vuorotteluvapaalle. Joillakin on taloudellisia esteitä ja jotkut äidit ja isät viihtyvät paremmin töissä, kuin kotivanhempina. Siitäkään en voi heitä syyllistää, ei kaikkien ihmisten ole pakko toimia samanlaisella tavalla. Eivät kaikki viihdy kotona lasten kans. Minä taas tunnun olevan niitä jotka viihtyvät täällä kotona, jotkut ehkä sanoisivat minua laiskaksi, mutta todellakin! Onhan niitä töitä täällä kotonakin! Eikä minua odoteta takaisin mihinkään elokuussa. Voin siis ihan hyvillä mielin vielä jäädä lasteni kanssa ihmettelemään ja tutkimaan maailmaa. Kyllä tämä lumilinnojen rakentelu ja märät pusut voittavat tällä hetkellä ajatuksen siitä, että minun tulisi töihin mennä. Näin meillä!

Kaiken kaikkiaan, sekä koti että päivähoito, tarjoavat lapselle erittäin turvalliset ja hyvät perustat tulevaisuudelle. On tietenkin niitä poikkeustapauksia, joiden kans lasten ei ole hyvä olla, mutta en niitä tässä lähde tutkiskelemaan tai pohtimaan sen enempää. Lapselle riittää että hänestä välitetään aidosti, että hän saa ruokaa ja puhtaat vaatteet, sekä tarpeeksi unta ja aikuisen tuomaa turvaa rajojen asettelun muodossa.

Jokainen saa tietenki olla erimieltä kanssani, mutta pääasiahan tässäkin on että ajatellaan lapsen parasta ja että se myös totetuu! Eiköstä vain?

Nyt on mamma saanut sydäntään purettua, ihmettelyt ihmeteltyä ja asiat selvennettyä tältä päivältä. Ja nyt vaan unta palloon ja kohti huomisen tuomia uusia seikkailuja! <3

Aamupäivästä päätin reippaana ja energisenä äitinä, että lähdemme tänään käymään mukuloiden kans mummilassa. Mummilan väki oli kuitenki suuntaamassa kirpputorille, joten innostuin ajatuksesta itsekin ja päätin, että lähdemme mukaan tekemään löytöjä.

Sain mukulat puettua ja tarvittavat tavarat reppuun pakattua, suuntasimme siis ovesta ulos. Ulkona olikin aivan ihana kevät auringon paiste ja oikein mieltä virkistävä ilma. Kannoin kolmikuista Myttyä turvakaukalossa ja miltein kaksivuotias Kirppu taapersi vierelleni autotallia kohti. Nooo, ei aikaakaan kun tämä meidän kaksivuotias energia pakkaus lähti juoksentelemaan naapureiden pihalle. Mamma juoksee perässä, turvakaukalo kainalossa ja reppuselässä. Yllättävän nopeaa nuo lapsetkin osaavat juosta!

Hiki virtasi otsallani jo ennen ku pääsimme autotallille. Siinä vaiheessa kannoin Myttyä sekä Kirppua, kumpaakin kainalossani. Autotallin ovi oli jumissa. Laskin lapset maahan ja riuhdoin ovia auki kaikin voimin. Siinä vaiheessa Kirppu oli jo karannut toisen (vai kenties jo kolmannen) kerran, suuntana oli taloyhtiömme roskikset. Ja taas sitä mentiin!

Olin viimein saanut lapset pakattua autoon, pienten kiukutteluiden ja itkukohtausten jälkeen. Myttykin ehti hieman jo närkästyä odottamiseen, kun auto ei heti sisään päästyämme startannutkaan. No niinhän siinä sitten kävi ettei se auto lähtenytkään mihinkään. Auto ei päästänyt ääntäkään, kun sitä yritin käynnistää. Selvisi sitten, että autostamme oli akku tyhjänä. Kyllähän siinä muutamat sammakot äidiltä lipsahti suusta, kun kaiken työn ja tuskan takana oli saada lapset edes autoon. Seuraavakasi ne pitäisi saada sieltä pois. Minua jo hieman alkoi hävettää, kun naapurit olivat pihalla ja seurasivat huvittuneen uteliaina touhuamme. Soitin äidilleni, eli lasten mummolle, että tarvisin kyydin. Ukki tuli meitä hakemaan ja pääsimme sitten vihdoin ja viimein kirpparille. Kirppu hieman lumisena ja minä hiestä märkänä. Mytty otti pienet nokkaunet kyytiä odottaessamme. Sentään joku meistä oli tyytyväinen

Kirpputori reissu meinasi käydä hermoilleni. En oikein osannut keskittyä mihinkään, koko reissun saldona olikin sitten vain kaksi paitaa, toinen itselleni ja toinen miehelleni. Kirppu meni mummin mukana koko kirpputori kierroksen ajan, itse tulin Mytyn kans perässä ja yritin kovasti katsella ja rauhoittua. Emme päässeet edes puoleen väliin, niin johan tämä pikkuherrakin alkoi sitten huutelemaan. Piti syyliin päästä. On tainnut herra pikku-ukko tottua siihen että vähän kun kiljahtelee ja huutaa kovemmin niin syliin nostetaan Oma vikani tietenki.

Saavutin Kirppuni ja äitini, kirpparikierroksen loppuvaiheessa. Kirppu-neiti oli jostain haalinut itselleen kaksi keppiä joita hakkasi innoissaan yhteen. Koko kirpputori raikui ti-ti nallen tahtiin " taa-taa ti-ti taa, taa-taa ti-ti taa!" Oli neiti itselleen löytänyt rytmikapulat, jotka sitten osoittautuivatkin vasaran varsiksi no kai ne menee. Vasaran varretki lähtivät sitten matkaan.

Menimme kirpputori reissun jälkeen mummolaan. Söimme ja juttelimme, Kirppu meinasi vähän villiintyä liikaa välillä. Hakkasi ikkunoita vasaran varsilla, tai siis rytmikapuloilla ja pissatki siinä ohi mennen sitten lirahti housuun. Meillä oli koko viikon ollut pottaharjoittelut menossa ja aina silloin tällöin sattui näitä pieniä vahinkoja. Housut vaihtoon ja meno jatkui! Mytty oli kiltisti koko mummila reissun ajan. Mieheni tuli sitten meidät myöhemmin hakemaan, hänkin uupuneena työpäivän jäljiltä. Automatkalla kotiin oli sitten Mytyn vuoro järjestää huuto-show isille ja äidille. Koko matka meni tuttia laittaessa ja hyssytellessä, kaiken kaikkeaan toinen halusi vain syliin  rauhottui vasta kotona.

Nyt viimeinkin kun lapset olemme saaneet nukkumaan, yritän rentoutua, mutta muistan että pyykit pitäisi ripustaa kuivumaan. Pitäisi tehdä sitä ja tätä. Ei näy merkkiäkään siitä äidistä enää, joka tänä samaisena aamupäivänä, oli vielä niin innoissaan ja energisenä tekemässä yhtä sun toista. Ei kyllä tämä äiti ottaa nyt rennosti koko illan, saa kaikki muut asiat jäädä huomiselle

Meidän arki ei suinkaan aina ole tällaista. Haluaisin ainakin kaikille niin väittää, usein kuitenki mieleeni hiipii ajatus, että kyllä tämä on hullujen hommaa. Täytyy olla järjiltänsä että tämmöistä jaksaa päivästä toiseen. Silti selitän asian rakkaudella. Rakkaudesta lapsiin. Elämään. Kyllä tämä antaa enemmän kuin ottaa. <3 Tähän on hyvä päättää tältä päivältä ja kömpiä sohvalle köllimään oman kullan kainaloon.